Huijariajattelun ansa – tarina itsensä vähättelijästä

Liisa istui kokoushuoneessa, sydän hakaten. Kollegat kehuivat hänen tekemäänsä projektia, mutta hän ei osannut iloita. Sen sijaan hän mietti, kuinka projekti oli onnistunut vain sattumalta tai koska hän oli saanut apua. Pian joku huomaisi, ettei hän oikeasti osannut mitään – että hän oli pelkkä huijari.

Tämä ajattelumalli oli seurannut Liisaa jo pitkään. Se oli syvään juurtunut uskomus, joka ohjasi hänen tapaansa suhtautua itseensä ja omiin saavutuksiinsa. Huijariajattelu ei ollut vain yksi asia, vaan se kietoutui moniin eri toimintamalleihin.

Itsekritiikin varjo

Jo nuorena Liisa oli oppinut vähättelemään itseään. Kehut eivät tuntuneet todellisilta, vaan hän selitti ne pois: "Opettaja nyt vain pitää minusta" tai "Vanhemmat sanovat niin, koska ovat vanhempiani." Hän ei osannut ottaa vastaan myönteistä palautetta, sillä hänen mielestään kehuja joko liioiteltiin tai ne perustuivat väärinkäsitykseen.

Samalla hän ihaili muita loputtomasti, pitäen heitä aina itseään taitavampina. Hän ei nähnyt omia kykyjään, mutta muiden osaaminen loisti kirkkaana. Hän kuvitteli, että he olivat syntyneet lahjakkaiksi ja itsevarmoiksi, kun taas hän joutui ponnistelemaan jokaisen onnistumisen eteen.

Suorittaminen pelastaa – vai pelastaako?

Liisa oli kehittänyt yhden tehokkaan keinon huijariksi paljastumisen estämiseksi: työriippuvuuden. Hän teki pitkiä päiviä ja varmisti, että jokainen työtehtävä oli viimeistä piirtoa myöten täydellinen. Hän ajatteli, että jos hän vain työskentelisi tarpeeksi kovaa, kukaan ei huomaisi hänen puutteitaan.

Mutta mitä enemmän hän teki, sitä vähemmän hän tunsi onnistuneensa. Onnistumisen ilo oli aina ohutta ja lyhytaikaista. Uusi tehtävä odotti jo nurkan takana, ja hänen oli taas todistettava olevansa "tarpeeksi hyvä" – vaikka ei itse siihen uskonutkaan.

Roolipelin mestari

Liisa oli myös taitava sopeutuja. Hän oli kuin kameleontti, joka mukautui eri tilanteisiin ja matki muiden tapaa toimia. Hän ei halunnut paljastaa todellisia ajatuksiaan, koska pelkäsi, etteivät ne riittäisi. Hän oli hiljaa ja myötäili muita, vaikka hänellä olisi ollut oma mielipide.

Toisaalta hän osasi olla viehättävä ja ystävällinen, mutta sisimmässään hän ajatteli, että menestyminen johtui vain hänen sosiaalisista taidoistaan, ei osaamisestaan. Hän tunsi olevansa kuin näyttelijä, joka esitti asiantuntijaa – ja eräänä päivänä yleisö tajusi, ettei hän oikeasti ollut sitä.

Vaatimattomuuden kirous

Joskus Liisa vetäytyi kokonaan. Hän ajatteli, ettei hänellä ollut mitään erityistä annettavaa. Hän pelkäsi, että jos hän nauttisi onnistumisistaan, siitä seuraisi rangaistus. Hänen oli parempi olla varovainen, pysytellä näkymättömänä ja vältellä huomiota. "Jos tehtävä oli helppo, kuka tahansa olisi onnistunut siinä", hän toisteli itselleen.

Mutta syvällä sisimmässään hän janosi tunnustusta – ei ulkoista hyväksyntää, vaan tunnetta siitä, että hän itse uskoisi omiin kykyihinsä.

Miellyttäminen uuvuttaa

Liisan elämä oli täynnä mukautumista. Hän ennakoi muiden tarpeita ja teki kaikkensa miellyttääkseen. Hän ei halunnut aiheuttaa konflikteja, joten hän jousti aina ensin. Hän pelkäsi, että jos hän ei olisi hyödyllinen muille, hän ei olisi ollenkaan arvokas.

Mutta lopulta hän huomasi olevansa väsynyt. Hän tajusi, ettei kukaan muu asettanut hänelle näitä vaatimuksia – hän teki sen itse.

Vapautumisen alku

Eräänä päivänä Liisa päätti pysähtyä. Hän alkoi tunnistaa itsessään huijariajattelun eri muotoja ja ymmärsi, että ne eivät olleet koko totuus. Hän kysyi itseltään: "Mitä tapahtuisi, jos uskoisin itseeni edes yhtä paljon kuin uskon muihin?"

Se ei ollut nopea prosessi, mutta askel askeleelta hän oppi ottamaan vastaan kiitoksen ilman selittelyjä, tunnistamaan omat kykynsä ja ymmärtämään, että hän ei ollut huijari – hän oli vain ihminen, joka oli tottunut epäilemään itseään.

Ja se riitti.